Länsirannikkoa Porista Ouluun
Pori – Reposaari – Merikarvia – Kristiinankaupunki – Närpiö – Vaasa – Raippaluoto – Uusikaarlepyy – Pietarsaari – Kokkola – Lohtaja – Ohtakari – Himanka – Kalajoki – Pyhäjoki – Raahe – Varessäikkä – Liminka – Hailuoto – Oulu, 20.7. – 1.8.2026, 983 km
Suomen länsirannikko ei ollut meille juurikaan tuttua seutua, ja varsinkin luodoista ja hiekkarannoista oltiin kuultu paljon ylistystä. Ja onhan siellä useita keskikokoisia ja pieniä kaupunkeja, joiden historiaan kiinnosteli myös tutustua. Tämähän kuulosti mainiolta kesälomapyöräilyn kohteelta!
Alla kuvia ja tunnelmia koko reissun ajalta koottuna teemoittain, ei siis varsinaisen matkakertomuksen muotoon.
Pyöräilyreitti ja luonnonihmeet
Kaiken kaikkiaan oikein mukavaa ja leppoisaa ajettavaa. Kuten maannousemarannikolta voi olettaakin, juurikaan mäkiä ei matkalla ollut. Meidän reitti kulki pääasiassa Eurovelo 10 reittiä mukaillen, joka on ihan fiksusti suunniteltu välttelemään kasitietä ja kiertelemään viihtyisiä kyliä ja luontokohteita. Viitoitusta reitillä oli toistaiseksi vain Porin ja Vaasan välillä. Vähän yllättävästi Eurovelo ei poikkea esimerkiksi Raippaluodolle tai Ohtakarille, jotka olivat reissumme ehdottomia kohokohtia.
Matka alkoi Porista. Näköjään brändityöryhmäkin oli perustettu.
Porin lähiseuduilla on paljon nähtävää ja nautinnollista pyöräiltävää. Kirjurinluoto kuului luonnollisesti näihin.
Yyterin hiekkasärkät on mukava pysähdyspaikka.
Kallon majakalta on näkymät Tahkoluodon Suomen ensimmäiseen merituulipuistoon. On myös maailman ensimmäinen jääolosuhteisiin suunniteltu merituulipuisto.
Itse Kallon majakkakin on hieno, ja maisemapenkeillä voi nautiskella omia tai Cafe Kallon antimia.
Myös Porin Reposaaresta löytyy majakka hienoissa merimaisemissa.
Nättejä pienempiäkin uimarantoja taukojen pitämiseen löytyi pitkin matkaa. Kuvassa Skaftungin uimaranta.
Kristiinankaupungin Kanuunakalliot on ehdottomasti poikkeamisen arvoinen paikka. Upeiden maisemien lisäksi löytyy laavu ja grillipaikka. Myös telttailu grillipaikan vieressä houkutteli kovasti, mutta olisi tarkoittanut aika vaivalloista pyörien talutusurakkaa.
Reitti oli lähes täysin päällystettyä, pääosin hyväkuntoista tietä. Poikkeaminen Söderfjärdenin Meteoriiheen toi mukanaan myös suoraa ja tasaista gravel-nautiskelua.
Söderfjärden on Vaasan eteläpuolelle 520 miljoonaa vuotta sitten pudonneen asteroidin synnyttämä kraatteri. Jääkauden jälkeisen maannouseman myötä painauma eristyi satojen vuosien ajaksi järveksi, kunnes kuivatettiin peltomaaksi sata vuotta sitten. Nykyisin se on Natura 2000-alue ja Suomen tärkein kurkien muuton levähdysalue.
Koko reissun pisin ylämäki taisi olla kipuaminen Raippaluodon sillan huipulle. Maisemat oli hulppeat vielä muutama vuosi sitten Suomen pisimmältä sillalta.
Raippaluodon Svedjehamn oli ehdottomasti reissun upeimpia paikkoja. Lintutornin huipulta näki erinomaisesti maannouseman vaikutukset ja sen paljastamat jääkauden muokkaamat pinnanmuodot.
Lintutornin juurelta lähtee paitsi pidempiä patikointireittejä myös Bodvattnetin muutaman kilometrin luontopolku, joka kiertää maannouseman saartamiksi jättämiä fladoja ja kluuveja.
Bodvattnetin alueella pidetään myös perinnekarjaa maiseman kunnossapitotarkoituksessa.
Toinen reissun kohokohtia, Kokkolan pohjoispuolella sijaitseva Ohtakari, on Suomen pisimmän hiekkarantaluodon päässä sijaitseva idyllinen kalliosaari.
Ohtakarin näköalatornista saa hyvän käsityksen luodon hiekkasärkkien laajuudesta.
Mahtavaa hiekkarantaa oli Ohtakarissa yllin kyllin. Uimisesta tosin ei tahtonut tulla oikein mitään, kun kahluusyvyinen hiekkapohja tuntui jatkuvan merellekin päin ikuisesti.
Ohtakarin leirintäalueen ympäri kiertävältä lyhyeltä luontopolulta löytyi salaperäinen jatulintarha. Vastaavaan erikoisuuteen törmäsin myös aiemmalla reissulla Nauvon Finbyssä.
Hiekkarantaa ja -särkkää löytyi luonnollisesti myös Kalajoelta.
Jos Ohtakarilla sai kävellä pitkälti merelle kahluusyvyydessä, niin Kalajoella se onnistui lähes kuivin jaloin.
Pohjoispohjanmaalla pääsi mukavasti muistelemaan peruskoulun maantiedon tunnilla opeteltua Suomen jokien rimpsua (vastavirtaan). Lestijoen Raumankarin puusilta Himangassa.
Kalajoki.
Pyhäjoen kylillä on myös hieno museosilta.
Raahen ja Limingan välillä reitti kulki pitkälti vähän kauempana rannikosta. Teimme kuitenkin onnistuneen piston Varessäikkään, josta löytyi tuulimyllyn juurelta mm. kesäkahvila, pienvenesatama ja uimaranta. Pilvet alkoivat tässä vaiheessa reissua näyttää uhkaavilta, ja kyllähän niistä vettä ja salamointia saatiinkin.
Hailuotoon saapuessa sää oli myös epävakainen ja tuulinen. Marjaniemen majakka Hailuodon päässä olisi jättänyt ehkä lämpimämmän muiston aurinkoisemmalla säällä.
Toisena päivänä Hailuoto näytti toisenlaiset kasvonsa. Organumiksi nimetty erikoinen betoninen taideprojekti Hailuodon Petsamon vanhan sataman kupeessa oli sisältä kuin pienoiskirkko, joka voimisti ja muutti ääntä aina puhujan sijainnin mukaan.
Hailuodon uusi silta oli ihan OK ajettava. Reilun levyiset pientareet takasivat turvallisen ylityksen, mutta suht vilkkaassa viikonlopun liikenteessä ei se varsinainen pyöräilynautintokaan ollut.
Hailuodon siltojen ja korotetun tien yhdistelmän puolivälissä oli ihan mukava huilipaikka kauniilla merinäköaloilla.
Toki pyörämatkantekoon kuuluu joskus myös pakolliset, ei-suunnitellut huoltotoimet. Tällä kertaa pikkuongelmia tuli vastaan pariinkin otteeseen. Tämä renkaan snake-biten paikkaus tapahtui myöskin Hailuodon sillan kupeessa.
Majoitukset ja muut palvelut
Länsirannikko on sen verran asuttua, että palveluja löytyy mukavasti. Yöpymiset pyrittiin hoitamaan pääasiassa teltassa, mutta säiden mukaan myös hotellit ja airbnb:t oli käytössä. Houkuttelevia paikkoja wild campingiin ei matkan varrella tuhka tiheään ollut, mutta edullisia leirintäalueita oli mukavasti. Ruokailuun oli laadukkaita ja persoonallisiakin paikkoja sekä kaupungeissa että muuten matkan varrella.
Reposaaren leirintäalueella parasta oli maisemat ruokailujen oheistarjontana.
Svedjehamnin leirintäalue oli sataman ja näkötornin kupeessa oleva pieni nurmialue. Ihan toimiva kuitenkin.
Ohtakarissa majoituttiin säävarauksien takia seurakunnan leirintäalueen mökkiin.
Pyhäjoen Kielosaaren leirintäalue oli upealla paikalla saaressa joen keskellä.
Ainoa kaupallisten palveluiden ulkopuolella telttailu osui Varessäikän läheisyyteen kaislikon siimekseen. Yöllä tuli vettä, ukkosta ja salamointia, mutta aamu oli seesteinen.
Reissun aamiaiset ja iltaruokailut tuli lähes poikkeuksetta keiteltyä itse. Varessäikän laavu tarjosi näihin hienot puitteet.
Lounaaksi pyrittiin löytämään runsaita ja laadukkaita kaupallisia tarjoiluja, ensimmäistä painottaen. Monenlaisia buffet-lounaita tuli siis syötyä, erinomaisia (mm. Vaasan Bacchus & Svenska Klubben ja Limingan Cafe Abraham’s), aivan hyviä ja vähemmän mieleen jääviä. Mainion lounaan sai myös Merikarvian sataman kalasavustamon juuri pyydetystä paikallisesta savustetusta ja marketin salaatista.
Kasitien välttely pienempiä teitä pitkin pidensi matkaa, mutta altisti odottamattomille taukopaikoille. Korsnäsin Moikipäässä vastaan sattui vanhaan hirsitaloon pykätty kesäkahvila. Äiti tekee leivonnaiset ja suolaiset, poika vegaaniset jäätelöt.
Kaupungit ja historia
Länsirannikko on ollut menneiden vuosisatojen aikana sitä vilkkaampaa Suomea, jos nyt Ruotsin Itämaan mitään osaa voi vilkkaaksi sanoa, tai jos aluetta voi ylipäänsä Suomeksi kutsua. Joka tapauksessa meidänkin reitillemme sattui tasaisin välimatkoin nykyään pieniksi tai keskikokoisiksi luettavia rannikkokaupunkeja, joilla usealla on tärkeä rooli Suomen alueen historiassa.
Vaikka 70- ja 80-luvuilla ympäri Suomen vallitsi jonkinlainen historiallisten rakennusten tuhoamismania, länsirannikolla tauti ei ollut ilmeisesti kaikkein kiivaimmillaan. Lähes joka kaupungissa ajeltiin hienojen puukaupunginosien läpi, kuva Pietarsaaresta.Juorupeilit kuuluvat edelleen varustukseen, kuten tässä Kristiinankaupungissa Kissanpiiskaajankujalla.
Matkalla nähtiin myös paljon hienoja puukirkkoja. Ulrika Eleonoran kirkko 1700-luvulta oli yksi vaikuttavimmista, sekin Kristiinankaupungissa.
Puukirkkojen kirkkotaide on eri tavalla hienoa kuin vaikkapa eurooppalaiset renessanssi- ja muut tekeleet. Vaivaisukot ovat erityisesti pohjanmaalainen juttu, kuva Siipyyn kirkon ovensuusta. Hellyttävä ristiinnaulitun patsas ja värikkään alttaritriptyykin kolmannes Lohtajan kirkosta.
Raahen Pakkahuoneen museossa on esillä upea kokoelma Raahen ensimmäisestä kirkosta 1600-luvulta tulipalolta pelastuneita puuveistoksia.
Mielenkiintoinen historia on myös Vanhan Vaasan kirkolla. Mustasaaren kirkon rakennus oli alun perin rakennettu 1700-luvun loppupuolella Vaasan hovioikeuden taloksi. Vaasan palossa 1852 paloi lähes koko kaupunki, myös keskiaikainen Pyhän Marian kirkko (jonka rauniot on myös nähtävillä Vanhassa Vaasassa). Hovioikeuden talo oli ainoita palolta säästyneitä, ja keisari lahjoitti sen seurakunnalle kirkoksi restauroitavaksi. Hienon varhaiskustavilaisen rakennuksen julkisivu jätettiin onneksi ennalleen, ja ulkoa päin kirkko on virkamiehen silmään edelleen mukavan virastotalomainen.Kaupunkien historiaan pääsee tutustumaan tietysti parhaiten museoissa, joita riitti matkan varrelle ilahduttavan runsaasti. Antoisimpia yleismuseoita olivat ainakin Porin Satakuntamuseo, Vaasan Pohjanmaan museo ja Kokkolan K.H. Renlundin museoalue (kuvassa).
Länsirannikon kaupungit ovat olleet vahvasti Suomen alueen viennin ja teollisuuden vetureita myös menneisyydessä. Teollinen historia kietoutuu tiiviisti erityisesti meren, laajojen metsävarojen ja kansainvälisen kaupan ympärille. Reissun kaupunkien kehitystarinat muistuttavat kovasti toisiaan: tervanpolttoa ja laivanrakennusta 1600-luvulta lähtien Ruotsin kuninkaan sotalaivaston käyttöön (Pohjanmaa oli Ruotsi-Suomen tärkein laivanrakennusalue), tervaa myös vientiin, mutta kansainvälinen kauppa lähti isolle vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla, kun useille rannikon kaupungeille myönnettiin tapulioikeudet. Näiden pohjalle ovat myöhemmin rakentuneet vahvat koneenrakennukseen ja moderniin energia- ja meriteollisuuteen suuntautuneet klusterit. Porin Rosenlew-museo esittelee monipuolisesti yritysryppään historiaa varhaisesta metallituote- ja koneenrakennuksesta öljylauttojen ja tutkimussukellusveneiden rakentajaksi.
Vientiteollisuuden lisäksi länsirannikon kaupungit olivat monien, menneisyydessä paikallisesti valmistettujen elintarviketuotteiden tärkeitä teollisia keskuksia. Pietarsaaren Strengbergin Tupakkatehdasmuseossa oli hienosti esiteltynä yrityksen historia, valmistuksen prosessit ja työläisten oikeuksien kehitys.
Raahen Kruununmakasiinin museossa on esillä vasikannahasta valmistettu maailman vanhin sukelluspuku 1700-luvulta.
Omanlaisensa museoelämys oli Pietarsaaren liepeillä Fäbodassa metsän keskellä sijaitseva Arktinen museo Nanoq: mittava kokoelma itseoppineen tutkimusmatkailija Pentti Kronqvistin keräämiä ja tutkijoiden lahjoittamaa esineistöä sekä kulttuurin ja luonnon esittelyä liittyen lähinnä Grönlantiin. Näyttelyrakennuksen lisäksi Kronqvist oli vuosien saatossa rakentanut metsään lukuisia eri teemaisia hirsimökkeröisiä.
Myös kaikenlaisia taide-elämyksiä pääsee pyöräilyreissuilla kokemaan, myös kaupunkien hienojen taidemuseoiden ulkopuolelta. Pattijoella sivutien varrella sijaitsevan ITE-taiteilija Matti Lepistön veistospuiston yli 250 betoniveistosta jäi takuulla mieleen. Vahva suositus Parikkalan ja Siuron puistojen ystäville!
Lepistön veistoksissa oli oudon humoristinen ja osassa aika esoteerinenkin meininki.
Matka päättyi kulttuuripääkaupunki Ouluun. Siellä meille jäi vielä pari päivää aikaa palautella ja vierailla tuttavilla sekä museoissa ennen paluujunan lähtöä.




















































Kommentit
Lähetä kommentti